Fiona, Tara ja Maura itsenäisyyspäivänä 2017. Kuva: Kristiina Kerttula

3.4.2018

Heihei talvi

Ulkona mättää lunta vaakasuoraan, mutta kuukauden kuluttua ollaan jo voiton puolella, eli ulkotreeneissä niin toko-, tottis, agility- kuin maastopuolellakin. Toivottavasti.

Kulunut talvi on mennyt yhä eläinlääkärikäyntejä tehden ja niiden laskuja maksaessa vaikka ei enää olekaan rakkaan Nopan kontrollikäyntejä.

Joulun aikaan kuvautin Mauran virallisissa kuvissa Mevetissä, helpotuksekseni sen pentuna vammautunut takajalka ei ollut aiheuttanut mitään lisävaurioita tai ongelmia selkärankaan joka oli terve, samoin sillä on kauniit ja "puhtaat" olat, kyynärät ja kaularanka. Lonkissa oli toinen lonkka (juuri sen vaurioituneen jalan puoleinen) löysä, Kennelliitosta ne tulivat arviolla B/C.

Kävimme parin kuukauden kuluttua kuvauksista Helsingin yliopiston eläinsairaalassa fysioterapeutti Heli Hyytiäisen luona, joka tutki Mauran kaikin tavoin tarkkaan ja totesi ettei jalassa ollut enää minkäänlaista viaksi tai ongelmaksi luokiltavaa. Maura on siis saanut sen puolesta terveen paperit, mikä iso helpotus! Toisinkin olisi voinut käydä ja vamma olisi voinut jäädä vaivaamaan sitä loppuiäksi.

Tara oli ontunut jo jonkin aikaa etujalkaansa ja kun se meni pahemmaksi, käytin sen tammikuussa Hämeenlinnan Evidensiassa kuvauksissa. Jalassa ei ole OCD muuttunut miksikään eikä nivelrikkoa tai luupiikkejä ollut, mutta kaularangasta löytyi välilevyn pullistuma, luupiikkejä ja spondyloosi. Välilevyn pullistuma saattoi olla vanha trauma, ainakin kerran pian meille tulonsa jälkeen Tara juoksi suoraan päin pysäköityä autoa. Siis jarruttamatta. Sille sattui silloin vastaavia asioita paljon, sillä se oli niin sekaisin ettei pää vain toiminut. Eläinlääkäriasemalla Tara tunnettiin nimellä "Tapaturma-Tara".

Tara sai Evidensiassa välilevyn pullistumaan hoidoksi lisää hermosärkylääkitystä ja kaksi särkylääkekuuria. Tara ei kuitenkaan tuntunut toipuvan rauhoituksesta ja oli huonovointinen sen illan ja yön. Seuraavana päivänä sillä alkoi voimakas ripuli ja sitten lähdettiin Hattulan eläinsairaalaan. Tara oli ollut siellä tiputuksessa pari vuorokautta heinäkuussa voimakkaan suolistotulehduksen takia joka meinasi viedä siltä hengen.

Tara pistettiin tippaan päiväksi ja se sai pahoinvoinninestolääkityksen ja muut vatsalääkkeet sekä taas erikoisruokavalion kunnes oli toipunut. Lisäksi muistutettiin että liikunta on hyvin rajoitettua kunnes selkä paranee. Mistään leikkauksesta ei edes puhuttu enkä siihen olisi suostunutkaan. Tara on 9,5-vuotias ja selkäleikkaus on aina riski, etenkin Taran kohdalla kun sillä ei hermorakenne anna myöten mihinkään kuuden viikon häkitykseen operaation jälkeen.

Valitettavasti en saanut Taralle osteopaattiaikaa kuin vasta ensi viikolle, luulen sen olevan parasta hoitoa sille. Hyvin luminen ja liukas sää on aiheuttanut ongelmia ulkoiluttamisessa jota se ei saisi edes paljon tehdä ja onhan se surku jättää yksi koira kotiin kun muut menevät lenkille.
Tara on kuitenkin ollut ihmeen hyvällä tuulella, suukotellut ja touhottanut lelujensa kanssa ja ollut kovin huomionkipeä. Vain liikkumisesta näkyy että se ei ole kunnossa.

Kun olin saanut nuo Taran lääkärireissut maksettua (n. 900 euroa josta vakuutus korvasi puolet), oli Fionan sterkkauksen vuoro viime viikolla. Sitähän ei vakuutus korvaa, eikä sitä että kuvautin Fionan etupään varmuuden vuoksi uudelleen. Fiona on kuvattu (olat, kyynärät) reilun vuoden ikäisenä, lähes kolme ja puoli vuotta sitten. Koska Fiona tekee kaiken täysillä (etenkin jarrutukset ja käännökset) ja olemme aloittaneet agilityn ihan oikeasti (!!) ja pk-hyppytraumaa poistetaan myös, niin halusin tietää missä kunnossa sen etupää on. Vastaus oli että hienossa kunnossa. Olat olivat kauniit ja puhtaat, ranteet ja kyynerpäät samoin. Voimme siis jatkaa harrastamista hyvillä mielin heti kun Fiona toipuu sterilisaatio-operaatiosta.

Sterilisaatio tehtiin tähystämällä ja Fiona-reppana meni särkylääkkeistä aivan sekaisin. Sillä kesti niistä toipuminen kauan, mutta sen jälkeen se on ollut sitä mieltä että hän olisi jo ihan kunnossa. Sillä on ns. verkkaripuku haavojen takia, eikä tötteröä päässä. Fiona hilppaisee verkkarit heiluen ihan tyytyväisenä, mutta on kauhea työ pitää sitä aloillaan. Fiksusti vein sen leikkauksen jälkeisenä aamuna pihalle hihnassa - ja kas, pihalla oli kaksi jänistä joiden perään Fiona ampaisi hihna soiden, minä perässä... Sisällä se on rauhassa, mutta ulkoilut aika tuskaa kun lunta on yli puoli metriä ja tarpeillahan ei voi käydä auratulla alueella, vaan hankeen on haavojen kanssa päästävä. Lasken hartaana päiviä milloin sitä voisi päästää jo helpottuneemmin mielin ulos...

MaukkaMau voi hyvin ja kapoisasti. Se aloitti uuden karvanlähdön juuri kun oli saanut hivenen uutta turkkia, joten Maura muistuttaa yhä tavarajunaa hoikkine vyötäröineen ja pitkine harvoine pöksyhapsuineen. Talvi on harrastettu lähinnä tokoa Kristiina Kerttulan koulutuksessa sekä Mia Skogsterin tottis-painotteisella nuorten koirien jatkokurssilla. Se oli taas erinomainen ja harmitti ettei ole videota tai tallennetta joka kerrasta jotta muistaisin kaikki Mian opit.

Maura kävi talvella tätipuolensa Viljan kanssa uimassa Hyvinkään koirauimalassa. Kiihkeä täti-Fiona jätettiin kotiin jotta Maura sai keskittyä rauhassa allasuintiin. Uittaja totesi nopeasti ettei asiassa ole mitään ongelmaa kun Maura pääsi ideasta jyvälle. Sitten se ui Viljan kanssa kuin vanha tekijä. Fiksu lapsi, ottaa asiat coolimmin kuin kuumaverinen tätinsä.

Tara, Maura ja Fiona tuntuvat toipuneen Nopan poismenosta paljon paremmin kuin me. Taralle Nopan poissaolon vaikutus on ollut yllättävän positiivinen ensi viikkojen järkytyksen jälkeen, se on tuonut itseään esiin ja ollut hyvin reipas vaivoistaan huolimatta. Ehkä sittenkin se oli aika lailla Nopan auktoriteetin alla ja nyt vasta vapautunut. Fiona on aikuistunut hurjasti muutamassa kuukaudessa. Onhan se edelleen aika ränttätänttä, mutta jotenkin hyvin erilainen ja vakavoitunut. Ottanut selvästi vahvempaa asemaa laumassa. Maura oli pitkään "hukassa" ilman Noppaa ja vasta viime viikkoina se uskaltanut käydä iltapissalla yksin, siis minun kanssani. Ennen minun piti seistä sen vieressä koko ajan kun Noppa ei ollutkaan enää sen turvana pimeässä (lue: talon pihavaloissa).

Vasta viime aikoina olen pystynyt ajattelemaan hieman Noppaa ilman itkua. Mutta vain hieman. Pääsiäisenä siivosin koirien tarvikekaapin ja löysin vielä Nopan tavaroita. Osan laitoin myyntiin, osan pakkasin silmät itkusta märkinä takaisin hyllylle. Kuulen yhä iltaisin kun se romahtaa nukkumaan seinän viereen omalle paikalleen. Ja yhä on iltapimeässä lenkillä olo että se seuraa siellä perässä niin kuin ennenkin.

Talven pimeisiin iltoihin piti keksiä tekemistä, joten söin sanani siitä etten ikinä (enää) aksaa, sillä Maura aloitti agilitykurssin samaan aikaan Fionan kanssa talvella. Totesin pian että se ei ole Maukan juttu. Maura on vielä niin uuvelo ja minussa kiinni ettei näe mitään syytä miksi pitäisi irrota esteille. Sen sijaan Fionan mielestä se on ihan parasta. Se korvaa tekniikan vauhdilla, joten meillä on ollut aikamoinen opetteleminen perusasioissa ja minulla kehon hallinnassa. Fionan mielestä on ihan parasta kun saa juosta, pujotella, hypätä ja sukeltaa putkeen. Kuinka yllättävää.

Toukokuussa kun Fiona on toipunut kokonaan sterilisaatio-operaatiosta, menemme ihan agilityn alkeiskurssille, hyvä siinä vaiheessa sitten tietää miten asiat olisi pitänyt opettaa :) Samaan syssyyn on sitten Mauran ja Fionan tottis- ja tokokurssit ja jossain vaiheessa niitä kisojakin, joten aika ei käy pitkäksi. Ja kunhan lumet sulavat, alkavat myös pihatyöt ja Taralle tulee töitä virallisena rikkaruohonvartijana ja minun omana Hulluna Puutarhurinani. Sitä ennen kärvistellään tämä huhtikuu pois..

Maura 15 kk

Fiona istuu vartiossa kaivamassaan lumipoterossa vuodenvaihteessa.

Maura kiusaa Taraa


Karkki ja Skip kävivät helmikuussa kylässä

Fiona rrrakastaa lunta ja jahtaa lumimörköjä aina yhtä suurella touhotuksella.









Fiona tykästyi velipuoleensa Kurpitsaan kovasti (kukapa ei Kurpitsasta tykkäisi?) Sukulaisuudesta ei voi erehtyä :)






Mauraa naurattaa

Mauralla on kiire


Maura, Fiona ja Tara

Yksi suosikkikuvistani: Maura kaivamassa häntä tötteröllä lumimörköjä.

Tara silmät kiinni kevätauringon häikäisyssä maaliskuussa.

Vuosi sitten helmikuussa mummokoira vartioi vauva-Mauraa.


11.12.2017

Puolen vuoden kertaus

Kuinka paljon ehti tapahtuakaan puolessa vuodessa.. Paljon ilonaiheita, hätäännys Tarasta ja sitten ihan valtava suru Nopan poismenosta. Jotenkin koko vuosi meidän osalta päättyi siihen lokakuun toisen päivän yöhön.

Heinäkuussa Tara vietti puolitoista vuorokautta tiputuksessa Hattulassa eläinsairaalassa ja sen selviäminen oli hilkulla. Käsittämätön, rankka suolistotulehdus alkoi "tyhjästä": mitään erityistä syytä ei ollut eikä kukaan muu koirista sairastunut, ei edes ripulille herkkä Noppa.

Taralla oli heinäkuun alussa ripulia ensimmäisen kerran elämässään ja mietin että katsotaan pari päivää jos se helpottaisi kotikonstein. Tara oli aika vaisu ja seuraavana aamuna söi, mutta ripuloi taas. Kun se tuli sisälle, huomasin puolivahingossa sen pöksykarvoissa tummaa verta. Vielä päivystykseen vietäessä se oli pirteä ja lirkutteli siellä olleelle pikkukoiralle, mutta sen olo huononi nopeasti ja rankasti. Vein sen siis viime hetkellä. Eläinlääkäri kertoi että Taran tila oli vielä saman vuorokauden iltana niin huono, etteivät he uskaltaneet soittaa minulle kun eivät tienneet selviäisikö se. Kun vihdoin sain luvan hakea sen kotiin parin vuorokauden kuluttua, se haisi kammottavalle pesusta huolimatta ja oli pari viikkoa vielä vaisu. Tara toipui lääkkeiden, ruokavalion ja levon avulla eikä ole sen jälkeen oirehtinut mitenkään. Mutta oli sellainen lomanaloitus jota en halua enää ikinä.

Säikähdys oli suuri kun syksyllä ensin oli Mauralla vatsa löysä ja sitten Fionalla, ensimmäisen kerran ikinä. Fiona ei ole lääkärissä koskaan käynytkään muissa kuin kuvauksissa ja rokotuksissa. Sen ripuli oli niin ärhäkkä että vaati lääkekuurin, ei onneksi ollut mitään suolistotulehdusta kuitenkaan. Junioriosaston vatsaoireiden syyksi epäilen uutta ruokaa ja syksyn kosteita, lämpimiä kelejä jotka ovat ihan parasta pöpöjen muhimiseen.

Onneksi koirat ovat olleet tässä välillä ihan terveinäkin, käsittämättömän huonoa tuuria on vain osunut tälle viimeiselle vuoden puoliskolle.

Kesällä ollaan leireilty Fionan ja Mauran sukulaisten kanssa Dreamoor-leireillä, treenattu ja kisattukin, tosin vain Fionan kanssa. Näyttelyissä ei kesällä käyty kuin pentuluokassa pyörähtämässä Mauran kanssa elokuussa. Fiona pudotti karvansa ja näytti rankasti työlinjaiselta koko kesän ajan.

Kesäkuussa jatkoimme Fionan kanssa jälkikisoissa ja saimme sen JK1-koulutustunnukseen oikeuttavan tuloksen kakkostuloksella Lahdessa. Se kisa oli päättyä alkuunsa kun kisajärjestäjillä ei ollut varastokopin avainta eivätkä saaneet pressuestettä sieltä joten käytössä oli kentän vanerieste. Fiona oli epävarma hypyssä ja lopulta ponnisti todella epäonnistuneesti niin että se löi etuosansa vaneriesteeseen ja tuli miltei pää edellä alas. Näin siitä kuvia ja kaikkia en pystynyt edes katsomaan, niin pahalta se näytti. Tuomarikin kertoi että oli ihan varma että kisa päättyi siihen meidän osalta. No ei päättynyt, Fiona jatkoi urheasti suorituksen loppuun asti. Eteenmenossa kapulateline houkutti sitä taas liikaa, mutta siitä ja hypyn nollautumisesta huolimatta pisteitä tuli yli 70 ja päästiin jatkamaan maastoon.Viisi keppiä kuudesta nousi ja esineruudustakin tuli hyvät pisteet, joten saatiin se tulos.

Elokuussa jatkettiin avoimessa luokassa oman kerhon kisoissa, mutta meillä oli taas karmea jana ja Fiona oli ihan hukassa jo siinä vaiheessa. Fiona, joka ei ollut koskaan ole kadottanut jälkeä, hävitti sen toisen kepin jälkeen. Se oli kovasti jäljestävinään, mutta en tiedä mitä tai kenen jälkeä. Kun maasto meni sellaiseksi että konttasin perässä, oli aika keskeyttää ja palata takaisin. Mentiin kuitenkin vielä esineruutuun (hyvä) ja tottikseen (tosi hyvä metristä estettä lukuunottamatta joka jäi välistä). Paria päivää myöhemmin treeneissä oli jäljestäminen todella hankalaa ja samalla tajusin että Fiona oli niiskuttanut ja rohissut rankasti kisoja ennen. Nenäpunkki. Ja minä tumpelo en ollut sitä tajunnut.

Lääkitys tehosi ja seuraavalla viikolla Kouvolassa löytyi kaikki kepit ja esineruutu oli pistettä vaille täydet. Janassa oli taas parannettavaa, siitä meni muutama piste. Tottiksessa Fiona oli jo ihan väsynyt ja taas parina olleen kapulanheittosuoritus kiinnosti niin että paikkamakuu meinasi mennä nollille. Saatiin sentään juuri tarvittavat määrät pisteitä ja JK2-koulutustunnus kakkostuloksella.

Ensi kesänä yritetään mahtua voittajaluokkaan, sitä ennen pitää saada metrinen hyppy kuntoon (on Fionan päässä oleva este, ei fyysinen), ja jana (on ohjaajan päässä oleva ongelma, ei koiran). Ja ne kapulahäiriöt...

Syksyn ajan ollaan tehty vain tokoa, ensi kesänä pitäisi korkata myös evl-luokka. Siinä onkin haastetta, sillä rakas kiljuva kumipallo kiihtyy etenkin noutoliikkeistä niin ettei siellä vastaa kukaan käskyyn... ja niitä kapulaliikkeitähän riittää. Kiertonouto on se pahin. Takaan, ettei Fionan kanssa tule olemaan tylsää yhdessäkään kisassa.

Mauran kanssa ollaan tehty vain vauvajälkiä, enemmänkin ja vaativampiakin jälkiä olisi pitänyt tehdä. Tokoa treenataan viikottain, Mauralle se sopii paremmin kuin herkemmin kiihtyvälle tädilleen. Maura on vilkas, mutta se osaa keskittyä ja hyvin ahne oppimaan kaikkea uutta. Mia Skogsterin kursseilla ollaan käyty Mauran kanssa kesällä ja syksyllä ja seuraava alkaa ensi kuussa.

Mari Leiviskän ihanassa ja innostavassa opissa ollaan käyty kuukausittain ja oman kerhon Kristiina Kerttulan koulutuksissa joka viikko.

Tara on ollut viime aikoina mukana treeneissä. Ja voi kuinka kivaa sillä on ollut hilppaillessaan siellä omia juttujaan! Hihittelimme Kristiinan kanssa että se olisi oikein pätevä tokon dementia-luokassa jos sellainen järjestettäisiin.

Kesä oli niin kylmä ettei vesipelastustreeneihin ollut innostusta vaikka Fiona olisi sitä rakastanutkin. Dreamoor-leirillä toukokuun lopussa päästiin sitä onneksi taas kokeilemaan. Maura tutustui kumiveneeseen ja oli sisarustensa tavoin sitä mieltä että nastaa oli, ei pelottanut eikä ihmetyttänyt lainkaan.

Mökillä koirat uivat aina kun saivat luvan, Maura ui kyllä ilman lupaakin. Nopan iho reagoi järviveteen  ja se alkoi kutista nopeasti ja tietenkin sen pöyheän ja pitkän turkin kuivuminen kesti aikansa. Jostain syystä koirauimalan vesi ei tehnyt sille kutinaa koskaan, vain järvivesi. Fionan ja Mauran turkit kuivuvat nopeasti, tosin Fionalla oli niin hurja karvanlähtö kesällä että siinä ei ollut paljon kuivumistakaan.

Syyskuun alussa oli taas Dreamoor-maastoleiri Jämijärvellä. Tulipahan liikuttua, lähes 30.000 askelta viikonlopun aikana maastossa. Mauralle tehtiin aloittelijan jälkiä ja Fiona ajoi useamman voittajaluokan jäljen. Oli taas upea sää, hyviä maastoja ja hyvä porukka.

Loppuvuosi on hieman näyttelypitoinen, Maura kävi juuri ennen yksivuotissynttäreitään siskojensa kanssa Tampereen kansainvälisessä näyttelyssä ilman turkkia. Siskoilla sitä oli, Maura aloitti omansa irroittamisen heti kun olin laittanut Messarin ja Tampereen ilmoittautumisen eteenpäin. Mauran kaljusta olemuksesta huolimatta ihana irlantilainen herrasmies Paul Lawless antoi sille erinomaisen ja sijoitti kolmanneksi kilpailuluokassa.

Messarissakin käytiin, tosin vain Mauran kanssa vaikka Fionakin oli sinne ilmoitettu. Pari päivää ennen näyttelyä Fiona alkoi ontua äkillisesti ja yllättävästi. Mitään kipukohtaa ei löytynyt koko koirasta, eli luultavasti se onnistui venäyttämään jalkansa pihalla. Mauran karvanlähtöhän liittyi sen ensimmäisiin juoksuihin jotka se aloitti juuri ennen Messaria. Mauralle näyttely oli siis kaikella tapaa raskas, matkoineen päivineen miltei 13 tuntia ja paljon tungosta, hälinää ja kaikkea uutta. Brittituomari Robert Tunnicliff antoi Mauralle erittäin hyvän ja arvostelun, jossa oli kaikki kuten pitikin. Puuttuvasta turkista hän ei kyllä maininnut. Seuraavat näyttelyt ovatkin ehkä ensi kesänä, kunhan Maura saa turkkia ja kasvaa vielä (henkisesti ja fyysisesti). Onhan se vielä niin vauva vielä.

Jottei totuus unohtuisi, on eläinlääkärilaskuja tulossa rutkasti jatkossakin. Nimittäin Mauran kuvaukset (pentuna vaurioituneen jalan kontrollikuvaus sekä viralliset muut kuvat), Fionan sterkkaus ja Taran hammashoito. Toisaalta, sitten onkin ne asiat hoidettu eivätkä vaivaisi enää. Mauraa ei ole se vaurioitunut jalka vaivannut muutenkaan, millään lailla. Onneksi.

On yhä niin valtava ikävä Noppaa etten pystynyt laittamaan sen kuvia tähän kuin muutaman. Noppa oli vahvasti mukana elämässämme loppuunsa asti. Se nautti kesästä ja oli ihmeen hyvinvoiva, ilman lääkitysrumbaa ja jatkuvaa pissaongelmaa olisin miltei unohtanut sen sairauden. Viileä kesä oli sille erinomainen, se taisikin olla ainoa meidän perheestä joka siitä tykkäsi.

Niin kipeää sen poismeno minulle on, että kun katson sen kuvia, tuntuu kuin joku kääntäisi puukkoa sielussa.

Noppa nautti kesästä

Puolivuotiaat Maura ja sen Juju-veli Dreamoor-leirillä Jämijärvellä toukokuun lopussa
 

Maura ja veljet Juju ja Romulus Dreamoor-leirillä toukokuun lopussa



Fiona hyppää veneestä vepe-treeneissä Dreamoor-leirillä

Maura veneessä Dreamoor-leirillä. Hän nautti täysin rinnoin veneilystä :)

Fiona singahtaa mökin laiturilta juhannuksena, Noppa ja Maura seuraavat tilannetta.

Maura ja Pate-westie juhannuksena

Mauraa naurattaa kun tätikoira Fiona on tantereessa.

Maura kiusaa Taraa ja Noppa syö puruluuta pihalla syyskuussa

Tara, Maura ja Fiona elokuussa

Fiona kesäkuussa Lahdessa jälkikisoissa, tottiksen nouto. Kuva: Kristiina Kerttula

Fiona Tuuloksen jälkikisoissa elokuussa. Kuvat: Kristiina Kerttula


Mummoserkukset Noppa ja Karkki elokuussa

Mummokoirat yhdessä: Karkki ja Noppa elokuussa rennosti iltaa viettämässä.

Maura saa jälkikepin löytymisestä palkkion Dreamoor-maastoleirillä syyskuun alussa.

Fionan vauhdikas esineen palautus maastoleirillä esineruututreeneissä.

Kaivuu-urakoitsijat Maura ja Fiona, lokakuun ensilumen pauloissa.

Maura-stalkkeri Tara-mummokoiraa kiusaamassa

Maura Tampereen näyttelyssä marraskuussa. Kuva: Tuija Tainio

Kaunis Tara joulukuussa

5.11.2017

Voi kuinka me sinua kaivataan

Talo on niin kovin tyhjän oloinen kun koiria on vain kolme.

Taralle Nopan poismeno on ollut rankinta. Se odottaa yhä - vielä kuukauden kuluttua Nopan poismenosta - joka aamu Noppaa syömään eikä malttaisi aloittaa ennen kuin Noppa tulee keittiöön. Lenkeillä Tara ei vieläkään kulje kuten ennen, vaan hiippailee kirsu kiinni pohkeessani. Kun pysähdyn, se kääntyy heti kuin katsoakseen missä Noppa viipyy. Nyt se sentään lähtee lenkeille mukaan, Nopan poismenon jälkeisinä iltoina minun piti viedä se hihnassa metsään koska se jäi vain odottamaan Noppaa.

Minä seison yhä joka aamu ja ilta lääkekaapin edessä muka ottamassa Nopan lääkkeitä. Ensimmäisen kerran tällä viikolla huusin koiria sisälle ilman että aloitin Nopan nimellä.

Noppa on mielessä joka päivä ja järki alkaa vihdoin käsittää ettei se ole hoidossa jossain ja tule takaisin. Mutta pimeässä metsässä lenkillä tiedän, että se kulkee mukana. Mielessäni, jollei muuten.

Evirasta tuli Nopan kuolinsyyraportti, joka oli ihan muuta kuin odotin. Lähetin raportin myös "omalääkärillemme" Kaisu Vuorelle Hämeenlinnan Evidensiaan, sillä halusin olla varma siitä mitä raportissa tieteellisillä termeillä tarkoitettiin. Nopan kuolinsyy oli harvinainen ja selittämätön idiopaattinen maksalohkon kiertymä, 180 astetta. Siitä ei ole mitään toivoa selvitä. Raportissa oli myös maininta Nopan sydämen laajentumasta ja verestä keuhkoputkissa. Vaikka miten olen yrittänyt itselleni tolkuttaa, hoen silti jos...jos... jos.. Ei siitä mitään apua ole, päinvastoin. Sitä ei voinut aavistaa, ei tietää eikä ehkäistä.

Ehkä pahinta olisi ollut Nopan hiljainen hiipuminen pois elimistön rapistuessa Addisonin taudin myötä. Milloin sen päätöksen aika olisi ollut ja kuka olisi meille sen kertonut, sillä tuskin olisimme itse kyenneet/tajunneet tehdä päätöstä ajoissa. Nyt ei ollut vaihtoehtoja.

Ennen Nopan poismenoa ehdin täydentää sen lääkevaraston (joka oli aika mittava) ja tilata sille maksasairaan koiran erikoisruokaa. Ruuan sain eteenpäin sitä tarvitsevalle koiralle, mutta kilpirauhas-, maksantuki-, sydän- ja pissalääkkeet ovat yhä kaapissa, samoin Addisonin taudin kortisonilääkkeet. Toivottavasti niillekin löytyy ottajat ja ne auttaisivat joitain toisia koiria.

Fiona ei tunnu Nopan poissaoloon reagoivan, se on tosin sisällä aina yhtä huomaamaton ja ulkona aina yhtä omissa projekteissaan.. Mauralla on sen sijaan nyt aika vaikeaa. Sillä on murrosikä mörköhavaintoineen eikä sen idoli Noppa ole enää tukena ja turvana. Sillä on kaikki klassiset murkkuiän oireet naurettavine uhomisineen ja mörköoopperoineen. Kuitenkin se on kauhean kiltti ja pehmeä eli aika ristiriitaisissa tunnelmissa ollaan sen kanssa. Maura putsasi Nopan naaman monta kertaa päivässä mummokoiran vastusteluista huolimatta eikä Maura löydä nyt tapaa millä korvata se toiminta. Tara ja Fiona eivät anna niin tehdä, joten se reppana putsaa hätäpäissään pehmolelujaan ja punkee minulle syliin kuin pienenä pentuna. Onneksi Noppa ehti olla Mauran kanssa edes ne miltei 10 kuukautta ja opettaa sille koiraa ja olla sen vartija ja turva.

Kun samaan kuukauteen osui Nopan poismeno, meidän häämme ja isäni joutuminen teho-osastolle, ovat tunteet olleet pinnassa ja nyt voimat vähissä. Vähän kerrallaan, voimia keräten jatketaan.


Maura, Tara ja Fiona



7.10.2017

Hyvää matkaa Sinne Jonnekin rakas mummokoira

Kyllähän siihen piti osata varautua, tiesimme että jatkoajalla mennään. Että Nopan alkuperäinen elinaikaennuste silloin neljä vuotta sitten oli kaksi vuotta. Ja että viime talvena sen maksa-arvot olivat sellaisissa luvuissa että kesä olisi ehdottomasti viimeinen, jos sinne asti se jaksaisi edes.

Mutta kun tuli hetki jolloin oli luovuttava, ei sitä olisi suonut, ei olisi hyväksynyt.

Noppa elokuussa 2017

Syyskuun viimeisenä päivän iltana mökillä Noppa sai sydänkohtauksen, kolmannen. Ensimmäisen se sai talvella, kesällä toisen ja nyt tämän joka oli sitten se viimeinen. Noppa toipui siitä päällisin puolin, mutta yöllä huomasin ettei se ollut kunnossa. Kotiin lähtiessä se oli jo niin vaisu että tiesin päivän jäävän viimeiseksi yhteiseksi. Olin varannut jo aiemmin eläinlääkäriajan Nopalle maanantaiksi, takaraivossa jyskytti tietoisuus että sinne ei ehkä päästä koskaan.

Kotiin tultua Noppa kävi vielä pissalla omin jaloin pari kertaa ja meni sitten lepäämään. Illalla sen olo huononi ja kun se oksensi vedetkin, soitin Hattulaan Evidensiaan päivystykseen että olemme tulossa. Se oli mennyt jo veltoksi ja kannoimme sen Juhan kanssa autoon uudella pedillään johon se sitten sai nukahtaa ikiuneen. Hattulaan päästyäni Noppa oli jo tajuton eikä se enää kuullut kun kerroin sille kuinka rakas ja tärkeä se on ja kuinka meillä tulee sitä ikävä.

Pyysin Nopalle ruumiinavausta ja tuhkausta. Luulen että joko maksa tai munuaiset eivät enää jaksaneet. Addisonin tauti on autoimmuunisairaus joka vaikuttaa koko elimistöön ja Nopan lääkitys oli aika massiivista mikä rasitti myös maksaa ja munuaisia. Noppa haisi viime viikot todella oudolle, se oli yksi syy miksi varasin sille eläinlääkäriajan "omalle"eläinlääkärillemme. Sellainen voimakas makea haju joka tuli ajoittain. Merkkejä viimeisistä päivistä oli näin jälkikäteen ajatellen monia, mutta niitä ei silloin tajunnut.

Noppa oli niin iso persoona (sananmukaisesti) että sen lähtö jätti korvaamattoman tyhjän tilan. Kuka meitä nyt vartioi, pitää nuoriso-osaston (Fiona&Maura) kurissa pelkällä katseella ja valtaa huomion pelkällä olemuksellaan...

Nopan hoito oli aikaavievää, tarkkaa ja kallistakin. Mutta kaiken sen tekisin ja maksaisin tuplasti jos voisin saada sen takaisin.

Meillä on päiväohjelmat ihan sekaisin kun Nopan lääkitykset, erikoisruokinnat, pissatukset ja hoitorutiinit puuttuvat. Tara ei lähtisi lenkille kun se odottaa Noppaa ja kun vihdoin saan sen mukaan, se kulkee perässäni pysähdellen ja katselee hätääntyneenä ympärilleen että missä Noppa on, ei jätetä sitä. Ruokailussa Tara ei malttaisi syödä, vaan odottaa milloin Noppa tulee keittiöön ja saa ensimmäisenä kupin. Tara ei ole koskaan ollut ilman Noppaa, ne olivat aina yhdessä.

Mauralle tuli äänekäs hätä kun Noppa ei ollutkaan vahtimassa ja turvaamassa pihalla ja minä seison joka aamu ja ilta lääkekaapin edessä ottamassa Nopalle lääkkeitä. Ja otan naulakosta neljä hihnaa lenkille ja otan neljä puruluuta ja neljä ruokakuppia kaapista. Iltaisin katson sohvalle että onko mummokoira heittelemässä sohvatyynyjä lattialle ja sitten piehtaroimassa siellä.

Ikävämme on valtava. Suru sattuu, sananmukaisesti. Aamuisin kun herään ja tajuan ettei Noppaa enää ole, tuntuu kuin alasin tippuisi rintakehän päälle. Henkeä en saa ja päätä särkee. Olo on kuin elävällä kuolleella, kaikki toimii ja mikään ei sittenkään.

Aika auttaa. Myös rakas mieheni ja ystävät. Ja tietenkin muu lauma, nuo rakkaat mustavalkoiset.

10-vuotiaat serkukset Noppa ja Karkki-serkku elokuussa mökillä. Niin samanlaiset, niin rakkaat. 

Maailman paras mummokoira Fionalle ja etenkin Mauralle. Niin järkevä, niin suojeleva, niin pitkämielinen.





Meillä on sinua niin ikävä rakas mummokoira...